Kävelen sinisen taivaan alla ja kuuntelen lintujen rytmistä laulua, joka toistuu kuin kellonlyömällä. Jalkojani painavat pitkät, ruskeat saappaat, jotka peittävät ratsastushousujen saumat sääreen asti.
Näen hevoset jo kaukaa. On kesä ja olen taas lapsi. Into polttelee niin, että jalat ovat karata alta juoksuun.
Klikkaan hiirellä itseni lähemmäs tallia. 600 pikseliä näyttää nykylaitteilla surkealta, mutta tiedän, että olen palannut kotiin.
Tässä virtuaalisessa maailmassa saan olla se, mitä en koskaan voinut oikeasti olla.
Tallityttö.
Pian kuitenkin paljastuu, että kaikki ei peleissä ollut niin hyvin kuin muistin.
Kirjakerhot kasvattivat heppahullujen sukupolven
Kun olin lapsi, kaikki halusivat oman hevosen. Tai ainakin kaikki tytöt.
TV ja kirjat olivat täynnä sarjoja, joissa rohkeat kaverukset pelastivat maailman uljaiden hevosten selässä.
Harvalla meistä oli varaa oikeaan hevosharrastukseen. Sen sijaan hevostelua harrastettiin netissä, lehtien sivuilla ja lopulta peleissä.
Suomen suosituin (ja todennäköisesti ainoa) hevoskirjakerho Pollux julkaisi vuosina 2003–2006 peräti kuusi hevosista kertovaa peliä: Tallitytöt ja sen jatko-osan sekä neliosaisen Starshine Legacy -sarjan.
Peleistä teki erityisiä se, että ne saapuivat kaikille heppakirjakerhon jäsenille kotiin kysymättä. Pelaaminen ei vaatinut sitä, että oli pelaaja. Pelaamiseen riitti suomenkielisen asennusohjelman seuraaminen ja muutama klikkaus.
Polluxin arkistoiduilla nettisivuilla arvioidaan, että vuonna 2008 kirjakerholla oli pelkästään Suomessa noin 20 000 jäsentä. Kymmenvuotiaita tyttöjä oli vain vähän enemmän.
Meille pelit olivat kaikki kaikessa.
Tein kaikkeni, jotta pääsisin lähemmäs hevosia – ja hevostyttöjä – myös oikeassa elämässä.
Hevospelit varastivat meidät kesken syntymäpäiväjuhlien. Ahtauduimme kahisevissa juhlavaatteissa pikkiriikkisen näytön ääreen katsomaan, kun jonkun isosisko pääsi vaikean kentän läpi syntymäpäiväsankarin puolesta. Huokaisimme helpotuksesta: olihan seuraava levy tulossa jo postissa, eikä sitä voisi pelata ennen kuin edellinen peli oli läpi.
Tein kaikkeni, jotta pääsisin lähemmäs hevosia – ja hevostyttöjä – myös oikeassa elämässä. Kävin muutamalla talutusratsastustunnilla, vaikka pelkäsinkin kolossaalisen kokoisia eläimiä kuollakseni. Haalin kirpputoreilta ratsastusvarusteita ja yritin jopa opetella piirtämään hevosia. Halusin näyttää luokkani oikeille heppatytöille, että minäkin osaan, vaikka minua ei tallilla näkynytkään.
Pelejä sen sijaan osasin. Sitä paitsi hevospelit olivat tehty minulle, toisin kuin kalliit ratsastustunnit tai hoitohevoset. Kun muut opettelivat istumaan satulassa, minä tankkasin knoppitietoa minipeleistä ja taistelin siskoni kanssa siitä, kumpi saa pelata seuraavaksi.
Tallilta löytyvät vain typerät stereotypiat
Lopetin heppapelien pelaamisen teininä. En halunnut enää olla kuin muut tytöt. Aloin pitää tyttöjen pelejä noloina.
Vuosiksi unohdin olevani heppatyttö.
Tänä vuonna olen palannut pelien pariin. Löysin keväällä kuusi lapsuuteni heppapeliä käytettynä, ja olin täpinöissäni.
Sisäinen heppatyttöni pääsisi taas ratsastamaan!
Harmikseni paljastui, että kaikki ei ollutkaan kuten muistoissani, joissa harjasin hevosia harmittomissa maalaismaisemissa.
Tallitytöt -pelin päähenkilö, 14-vuotias Minna on uusi tallilla. Tallilla on tyttöjä ja yksi poika, Joonas, josta kaikki tytöt tietysti salaa haaveilevat ja ei-niin-salaa kilpailevat.
Yksinkertaista ja ehkä vähän kliseistä, mutta hyväksyttävää.
Ei kestä kauaa, ennen kuin peli tarjoilee minulle todellisen järkytyksen. Linnunlaulun syrjäyttää tallin ulkopuolella istuva tyttö, joka kertoo meikkaavansa Joonasta varten ja ettei oikeastaan edes välitä hevosista.
Jos hahmolle jatkaa puhumista, tyttö alkaa tuskastella sitä, kuinka lihavalta hän näyttää ratsastusvaatteissa.
Idyllinen tallimaailmani alkaa rakoilla silmieni edessä, mutta yritän vielä uudelleen.
Stereotyyppisen blondin ohitettuani jatkan matkaani talliin. Siellä tytöt varmasti puhuvat hevosista!
”Kirsi sanoo, että kengännumeroni on yhtä pieni kuin älykkyysosamääräni!”, punatukkainen tyttö hihkaisee iloisesti.
Anteeksi mitä? Päässäni pyörii.
Tätäkö olen palvonut lapsuuteni aikakapselina, jonkin paremman ajan pyhäinjäännöksenä?
Toisiaan vihaavat tytöt laukkaavat lapsuuteni läpi
Tiedän, ettei minun pitäisi järkyttyä siitä, että 2000-luvun media tihkuu tyttöjä, jotka vihaavat toisiaan.
Viime vuosina on herätty siihen, kuinka inhottava vuosituhannen vaihde oli naisille ja kuinka inhottavia naiset olivat toisilleen. Tunnistan yhä itsessäni usein asuvan pienen demonin, joka käskee minua katsomaan toisia naisia pahasti tai vähättelemään itseäni, koska pidän vaaleanpunaisesta.
Silti petyn suunnattomasti, kun huomaan että Tallitytöt on aikansa tuote, aivan kuten minäkin.
Tätäkö minä kulutin joka päivä koulun jälkeen?
Tyttöhahmo toisensa jälkeen puhuu sekä itsestään että toisista tytöistä rumasti. Hevoset jäävät sivuseikaksi peliä halkovan naisvihan ja stereotypioiden rinnalla.
Missä on tyttöjen yhteishenki? Yhteinen rakkaus hevosiin?
Tätäkö minä kulutin joka päivä koulun jälkeen? Tallin tytöt haukkuvat minua typerykseksi, nauravat vaatteilleni ja kertovat, ettei minusta koskaan tule edes hevosen hoitajaa, saati sitten ratsastajaa. Tähänkö pakenin kurjaa koulukiusatun lapsen arkea?
Päätän surustani huolimatta sukeltaa syvemmälle ja toivon salaa, että peli lunastaa itsensä vielä jollain suurella viisaudella. Pääsen ratsastamaan Joonaksen kanssa, voitan estekilpailun ja siirryn pelin jatko-osaan.
Mutta mikään ei muutu.
Oman hevosen saa, jos tekee kovasti töitä ja on kiltti
Minulla ei ollut oikeassa elämässä varaa ratsastusharrastukseen. Mutta tiukkaa tekee pelissäkin.
Siivoan karsinoita, ruokin hevosia ja ohjaan ratsastustunteja, jotta saisin kokoon hevoseen vaadittavat 500 euroa.
Ennen pitkään saan rahat kasaan ja ostan hevosen, mutta iloni loppuu lyhyeen.
Tallille marssii nimittäin uusi kapitalismia ilkeämpi vastus: Elisa. Vahvasti meikattu tyttö ilmoittaa heti kättelyssä aikovansa varastaa Joonaksen. Pian hän onnistuu kuin ihmeen kaupalla myrkyttämään kaikki tallin tytöt minua vastaan.
Ei taas. Enkö voisi vain ratsastaa iloisesti auringonlaskuun?
Huomaan harmikseni, että peli kiteyttää kaikki lapsuuteni huonot opetukset, joista tiedän muidenkin ikäisteni kärsivän.
Ilkeälle Elisalle on turha sanoa vastaan, sen sijaan on oltava kiltti. On kestettävä ja oltava isompi ihminen, kunnes karma tekee tehtävänsä. On oltava reipas.
Ja ennen kaikkea täytyy muistaa, että tyttöihin ei kannata luottaa.
Poistun tallilta vasta, kun olen päihittänyt ilkeän Elisan (olemalla kiltti), voittanut ratsastuskilpailut toistamiseen (tällä kertaa myös maasto- ja kouluratsastusosuuden) sekä varmistanut Joonaksen rakkauden.
Tunnen piston sydämessäni samalla kun virnistän pelien ylipirteille lopputeksteille. Tässäkö tämä todella oli?
Virtuaalisen heppatytön viisaus
Kun laukkaan syksyisen tallin laitumella sormet näppäimistölläni, mietin, kuinka tämä kamala maailma oli kymmenvuotiaalle minulle kaikki kaikessa. Itkin, kun peli ei enää toiminutkaan uusimmalla Windowsilla.
En hankkinut ratsastuskypärää tai saappaita nostalgisoidakseni hevoshulluuttani. Hankin tietokonepelejä, jotka ovat minulle todellisempi tapa olla heppatyttö.
Rakastan sitä 10-vuotiasta, joka pakeni näihin peleihin.
Halusin olla kuin Minna, marssia uuteen ympäristöön saappaissani ja saada uusia kavereita. Pärjätä sen takia, että olen ahkera ja hyvä ja kiltti, vaikka muut tytöt puhuvat minusta pahaa.
Vaikka en rakasta sitä, mitä heppapelit opettavat, rakastan sitä 10-vuotiasta, joka pakeni näihin peleihin ja sitä, mitä pelit tarjoavat minulle aikuisena.
Huomaan ärsyyntyväni aidosti, kun pärjään pelissä huonosti, en osaa nimetä hevosen osia tai hypätä esteitä. Vaikka olen yrittänyt unohtaa, minä välitän yhä hevosista ja siitä, olenko hyvä heppatyttö.
Nyt tiedän taas, että ponin säkäkorkeus on enintään 148 cm ja martingaali on apuohja! Mitä kaikkea viisautta minulla olikaan lapsena, jonka olen kadottanut johonkin matkan varrelle.
Tärkein oppini on kuitenkin se, että minä olen aivan niin kuin kaikki muutkin tytöt. Heppahullu.