Riippuvuudesta kärsinyt Jasmina Jones auttaa muita

KOUVOLA/LAHTI. Yhdellä väärällä liikkeellä voi olla valtavat seuraukset.

Keväällä 2017 nuorten koripallomaajoukkueen pelaaja Jasmina Jones heitti harjoituksissa pallon kohti koria. Peliväline ei sujahtanut sisään renkaasta, vaan pomppi ulos raudoista. 18-vuotias lukiolainen syöksyi levypallon perään.

– Sitten tein suunnanmuutoksen ja jalka meni kahteen eri suuntaan, Jones muistelee.

Polven eturistisiteen repeämä on kenelle tahansa urheilijalle painajainen. Yhdysvaltojen yliopistoelämästä haaveilevalle, koripalloa rakastavalle nuorelle huippu-urheilijalle tilanne oli sietämätön.

– Olin ollut loukkaantumiskierteessä jo ennen sitä. Oli vähän tullut painoa ja pään kanssa oli vaikeuksia, Jones sanoo.

– Kun tuli tämä viimeinen tikki, voi melkein sanoa, että en poistunut kotoa.

Jones sulkeutui kuoreensa, eikä päässyt ylös sängystä. Hän sairastui masennukseen ja syömishäiriöihin.

26-vuotias Jones työstää kokemustaan edelleen, mutta se on olennainen osa hänen elämäänsä, jossa on tapahtunut reilussa neljännesvuosisadassa hämmentävän paljon.

Kaikki hänen kokemansa on johtanut siihen, että koripallouransa ohella hän auttaa nyt muita riippuvuuksista kärsiviä.

Jäin ensimmäisestä kerrasta täysin koukkuun koripalloon.

Jasmina Jones

Rakkaudesta lajiin

Jasmina Jones syntyi Yhdysvalloissa vajaa vuosi ennen vuosituhannen vaihdetta. Äiti Minna Ekholm ja Jonesin isä muuttivat tyttärensä kanssa Atlantasta Hollolaan, kun Jasmina oli yksivuotias.

Isä-Jones muutti pian takaisin Yhdysvaltoihin, mutta Jasmina vierailee hänen luonaan edelleen säännöllisesti. Toisessa kotimaassa asuvat myös sisarukset.

Minna-äiti on menestynyt urheilija. Hän on taidon kymmenkertainen Suomen mestari, kolminkertainen MM-mitalisti ja voittanut kaksi kultaa avoimissa EM-kilpailuissa.

Kamppailusalin sijaan Ekholm vei tyttärensä koripallokentälle. Jasmina oli venähtänyt pitkäksi jo esikouluikäisenä.

Putoaminen keväällä Pohjoismaiden mestaruusturnaukseen lähteneestä ikäluokan maajoukkueesta herätti Jonesin harjoittelemaan ammattimaisesti.

– Aloimme äidin kanssa treenaamaan yksilöharjoitteita. Tajusin, että sillä oikeasti on jotain väliä, mitä tekee joukkuetreenien ulkopuolella.

Ahkeruus palkittiin kesällä paikalla ikäluokan EM-kisajoukkueesta ja useammilla stipenditarjouksilla yhdysvaltalaisyliopistoista.

Pysähdys

Tie Yhdysvaltoihin katkesi pari vuotta myöhemmin, kun Jonesin eturistiside repesi riekaleiksi Lahden Suurhallissa.

Rakkaan lajin pelaaminen oli viety häneltä pois pitkäksi ajaksi. Kuntoutumisennuste oli vajaan vuoden luokkaa.

– Loukkaantumisesta puhkesi niin monta eri tasoa. Tuli masennusta ja tuli syömishäiriöitä. Jos olisin pysynyt ihmisten ilmoilla, se olisi varmaan vähän helpottanut, Jones huokaa.

Se oli tosi rankkaa katsottavaa.

Minna Ekholm

Silloisen poikaystävänsä luona asunut Jones ei kuitenkaan halunnut ihmisten ilmoille. Lukiossa hän hoiti sen minkä pystyi, mutta mitään muuta ylimääräistä särkynyt mieli ei kestänyt.

Jones halusi unohtaa rakastamansa koripallon. Hän ei juuri nähnyt edes äitiään, jonka kanssa hän on aina ollut hyvin läheinen.

– Se oli tosi rankkaa katsottavaa. Näin, että hän ei voi hyvin. Yritin saada häntä avun piiriin, Minna Ekholm sanoo.

Sulkeutunut Jones huomasi saavansa tilapäistä lohtua syömisestä. Koripalloon ensimmäisestä kerrasta koukkuun jäänyt urheilija täytti loukkaantumisen tuoneen tyhjiön ruoalla.

– Minulla oli hirveästi tunnesyömistä. Se oli ihan pakonomaista. Puhutaan ruokariippuvuudesta, Jones sanoo.

Hän herkutteli ja söi roskaruokaa, koska siitä tuli hetkeksi hyvä olo. Roskaruokaa oli myös helppo saada, kun muuta ei jaksanut.

Urheilijan keho muuttui: nykyisin 72 kiloa painavan Jonesin paino nousi korkeimmillaan 120 kiloon.

Toivo herää

Jonesista tuntui, että Suomessa kukaan ei enää uskonut häneen. Toivoa herätti ajatus Yhdysvalloista. Suurin osa stipenditarjouksista oli polvivamman jälkeen vedetty pöydältä, mutta ei kaikkia.

Kun polven kuntoutus eteni, oma päättäväisyys alkoi nousta esiin masennuksen varjoista.

Tarvittava lisätuki löytyi sulkeutuneen Jonesin onneksi hänen kodistaan – silloisesta poikaystävästä.

– Melkein kaikki olivat jo laskeneet minut ulos, paitsi minä itse ja hän. Kun meitä oli kaksi, pystyin turvautumaan häneen, Jones kertoo.

– Jos ei oma kantti riittänyt, vieressä joku sanoi koko ajan, että no niin, mennään.

Kahdessa vuodessa Jones oli taas pelikunnossa. Harjoittelu ja syömisen rajoittaminen keikahtivat kuitenkin äärimmäisyyksiin.

– Menin ylikuntoon, ja minulle puhkesi syömishäiriötä toiseen suuntaan, Jones sanoo.

Kehonkuva

Urheilijalla on erityinen suhde kehoonsa. Ammattiurheilijan vartalo on hänen konkreettinen työvälineensä.

Urheilun laajaan kenttään mahtuu kaikenkokoisia ja -muotoisia vartaloita, mutta moneen lajiin on myös sisäänrakennettu ajatus tietynlaisesta, ainoasta oikeasta vartalomallista.

Suoritusta tehdessään urheilija on muiden katseen kohteena. Moni kokee oikeudekseen arvostella ääneen urheilijoiden ulkomuotoa, ja sosiaalisessa mediassa empatian olemassaolo unohtuu monelta kommentoijalta.

Itsensä valtavalla työmäärällä pelikuntoon laittanut, kehossaan parissa vuodessa valtavia muutoksia kokenut Jones törmäsi Yhdysvalloissa siihen, että hän oli taas ”vääränkokoinen”.

Ensimmäisessä koulussaan Arizonassa Jones oli tehnyt valtavan työmäärän kehittääkseen urheilullisuuttaan. Jones vaihtoi puolen vuoden jälkeen Cloud County Community Collegeen Kansasiin, jossa valmentaja olikin raivoissaan.

– Minut oli skoutattu sinne isona vitospaikan pelaajana, mutta olin muuttunut kettärämmäksi ja pienemmäksi nelospaikan pelaajaksi. Oli se vähän hassu tilanne, mutta se sekoitti valmentajan ajatusvirtaa aika paljon, Jones sanoo.

Jones tekee edelleen jatkuvasti töitä pitääkseen suhteensa ruokaan tasapainossa. Tilannetta pitää kuitenkin jatkuvasti seurata. Riittävä energiansaanti on urheilu-uran edellytys.

Naledi

Jones oli Kansasissa sujut itsensä kanssa, ja pelit jatkuivat seuraavalla kaudella NAIA-yliopistosarjan Bethel Collegessa.

Parin yliopistovuoden jälkeen koripalloura katkesi jälleen, mutta tällä kertaa syy oli onnellisin mahdollinen: Jones oli raskaana.

Uran keskeytymisen onnellisesta luonteesta huolimatta ilmassa oli myös kysymysmerkkejä. Huippu-urheilijan keho kokisi taas suuren mullistuksen.

– Se oli pelottavaakin. Ei tiennyt, kuinka siitä palautuu. Oletus on, että kaikki menee hyvin, mutta mitä jos ei, Jones muistelee.

– Toisaalta päätin, että en anna pelolle ajatuksia. Treenasin ihan loppuun asti.

Lapsen isä opiskeli ja urheili kuitenkin toisessa yliopistossa seitsemän tunnin ajomatkan päässä. Jones asui puolestaan 40 minuutin ajomatkan päässä omalta koulultaan. Jones koki olevansa hyvin yksin.

Apuun saapui Minna-äiti, joka vietti Yhdysvalloissa tyttärensä tukena kaksi kuukautta. Kaikki meni hyvin, kun Naledi syntyi toukokuussa 2022.

Nopea paluu

Minna Ekholm palasi uudelta mantereelta Lahteen, ja pian perässä muuttivat tuore äiti Jasmina, Naledi-tytär ja hänen pikajuoksussa kilpaileva isänsä.

Pelko palautumisesta osoittautui Jonesin tapauksessa turhaksi, sillä hän palasi kentälle hämmästyttävän nopeasti. Toukokuussa synnyttänyt Jones pelasi ykkösdivaria lahtelaisjoukkueessa jo syyskuun lopussa.

– Olihan siinä hetken sellainen mammakroppa. Mutta tosi hyvin se lähti toimimaan. Lääkärillä tarkistettiin moneen kertaan, että kaikki on ok, Jones sanoo.

– Äiti vähän joutui jarruttelemaankin.

– Pelkoni oli aina, että Jasmina jää Amerikkaan ja minä en näe lapsenlastani. Tämähän on minulle ihan mahtavaa.

Muiden auttamista

Minna Ekholm on saanut elämässään oman osansa vastoinkäymisistä. Iso konkurssi vei Ekholmilta yrityksen ja omaisuuden.

Kun hän pääsi jaloilleen, ensimmäinen työpaikka oli päihderiippuvaisia auttavassa Myllyhoitoyhdistyksessä. Ekholm on tehnyt alalla 20 vuoden uran, ja johtaa nyt Riippuvuudet ry -nimellä tunnettua yhdistystä.

Äiti oli vinkannut tyttärelleen useampaan otteeseen, että hänkin voisi olla hyvä samalla alalla. Jones ei kuitenkaan ollut tarttunut äidin täkyyn.

Viime kaudeksi Jones palasi Islannista takaisin Suomeen. Kun pelipaikkaa Korisliigasta ei löytynyt, pelasi laituri Lahti Basketball junioreiden naisten edustusjoukkueessa 1-divisioonaa.

Jonesille jäi ylimääräistä aikaa, joten hän päätti mennä työkokeiluun Myllyhoitoklinikalle. Kävi kuten koripallon kanssa, Jones rakastui työhön heti.

– En ole tiennyt, mitä haluaisin tehdä elämässäni koripallon lisäksi. Kun tämä tuli eteen, se lukkiutui melkein saman tien, Jones sanoo.

– Haluan auttaa ihmisiä, ja minulla on oma riippuvuuskokemus. Se auttaa samaistumisessa.

Vihdoin Korisliigaan

Viime kesänä Jones hyppi innosta isänsä luona Yhdysvalloissa.

Hän oli saanut Facebook-viestin Korisliiga-seura Kouvottarien päävalmentajalta Joonas Frimodigilta. Kouvolalaisten luotsi halusi soittaa Jonesille.

– Kiljahtelin pitkin kämppää jo ennen tätä puhelua. Ajattelin, että tässä olisi tosi hyvä juttu tulossa, Jones hymyilee.

Harva suomalainen nuorten maajoukkuepelaaja debytoi kotimaansa pääsarjassa 26-vuotiaana. Kouvola oli kuitenkin täydellisen lähellä Lahtea, jonne Jones oli asettunut maailmalta palattuaan.

Tällä hetkellä Jones pelaa Korisliigaa, opiskelee soiaalialaa LAB-ammattikorkeakoulussa Lahdessa ja tekee sivutoimisesti töitä. Hän on myös vetänyt äitinsä kanssa vertaisryhmää päihde- ja peliriippuvuudesta toipuville sekä pitänyt luentoja ja koulutuksia.

Jones rakastaa edelleen koripalloa, mutta muiden auttamisesta on muodostumassa toinen ura – se, johon unelmat siirtyvät, kun koripallo jossain vaiheessa loppuu. Hän haaveilee joskus pystyvänsä auttamaan uransa lopettavia huippu-urheilijoita täyttämään uran päättymisen luoman tyhjiön.

Omien kokemusten tärkein oppi on selvä.

– Pitää päästää ihmisiä lähelle ja kertoa, jos on huono olla, Jones sanoo.

– Ja myös silloin, kun on hyvä olla!