Tytär piirsi tatuoinnin minulle joululahjaksi. Oli tosi koskettava lahja, koska on oman tyttären tekemä. Tästä oli puhetta monta vuotta hänen kanssaan. Toisen piirtämää en olisi tatuoittanut rintaani. – Tony Troberg, vastaus Ylen kyselyyn
Tony Troberg: Kaikki tatuoinnin nähneet hämmästelevät, kuinka se voi olla niin tarkka.
Aivan kuin tytär olisi piirtänyt kuvan suoraan mun rintaan.
Tytär on ollut innokas piirtäjä kolmevuotiaasta saakka. Sanoin tyttärelle silloin, että minä pidän huolta, että sulta ei koskaan lopu kynät ja paperit.
Mä olen elänyt mekaanista aikaa. Menin 15-vuotiaana töihin konepajalle ja olen rakentanut veneitä. Vanhanaikainen rannekello, jonka voi avata, on hieno kapistus.
Steampunkia ihailen. Kekseliäisyyttä ja rouheutta.
Jokunen vuosi sitten sanoin tyttärelle, että olen nähnyt tatuointeja, joissa on biomekaanisia osia. Ne olivat aika makeita, vähän shokeeraavia.
Viime jouluna saatiin vaimon kanssa tyttäreltä lahjaksi piirrokset. Vaimo lyijykynäpiirroksen itsestään ja meidän viimeisestä koirasta. Minä sain tatuointikuvan.
Minähän olen karski ukko, kylän kovimpia ihan varmasti, mutta se kipu kuule...
Tony Troberg
Meillä on yhteisenä harrastuksena tyttären kanssa viikoittainen pubivisa hänen kotikulmillaan.
Tytär seuraa Instagramia. Hän huomasi, että hänen naapuritaloonsa oli muuttanut ukrainalainen tatuoija, jolla tuntui olevan näppituntuma tämän tyyppiseen realismiin.
Siinä loksahti kaikki kohdalleen. Sovittiin aika tammikuuhun pubivisapäivälle.
Tatuoija teki kuvaa seitsemän ja puoli tuntia putkeen melkein yhtä soittoa. Tytär kävi hakemassa välillä ruokaa.
Minähän olen karski ukko, kylän kovimpia ihan varmasti, mutta se kipu kuule, mikä oli varsinkin rintalastan kohdalla, kun siitä puuttuu liha… Se oli kuin hammaslääkäri poraisi, mutta se tuntuu sun koko päässä.
Siinä oli itkussa pidättelemistä. Yritin painautua syvemmälle patjaan, ja tatuoija tuli perässä koneen kanssa. Sille on naurettu jälkeenpäin.
Sitten mentiin pubivisaan, tunti myöhässä.
Kannan sydänkuvaa ylpeänä. Mutta se on tyttären ja tatuoijan työ. Olen vaan nahka!
Ystävien rakas kaveritatuointi
Kaveritatuointi vuodelta 2022! Tutustun 2017 vuonna uuteen ihmiseen, ja hänestä tuli heti todella tärkeä. Tutustuessamme hän oli todella ujo. – Anri Vesanto, vastaus Ylen kyselyyn
Anri Vesanto: Me tutustuttiin, kun Minna tuli auttamaan mua muutossa. Minna seurusteli silloin lapsuudenystäväni kanssa.
Minna Haapanen: Miehän olin tosi arka, en uskaltanut puhua ihmisille.
Anri: Siitä se ystävyys lähti. Jossain kohtaa miehet heivattiin pois.
Keksin, että otettaisiin yksi päivä, jolloin vastataan kaikkiin toisen ehdotuksiin KYLLÄ. Tää päivä oli hitti! Sen jälkeen hän vapautui ja ymmärsi, ettei maailma ole niin pelottava paikka, vaan antaa paljon, jos uskaltaa kokeilla. – Anri Vesanto
Anri: Kaikkeen vastataan kyllä, sillä kellonlyömällä, kaksikymmentäneljä tuntia. Lähdettiin autolla liikkeelle, ja olin keksinyt meille aktiviteetteja. Ikeassa piti heittää kuperkeikka.
Minna: Oli aika jännä fiilis sen päivän aikana. Meillä oli oma kupla. Jäi olo, ettei kaikki ole niin vakavaa, eikä ihmisiä tarvitse pelätä.
Tatuointi on hirveän rakas, niin kuin ihminenkin. Se kuvaa meidän erilaista, sekopäistä ja hyvää ystävyyttä.
Minna: Kyllä-päivästä on jäänyt meidän ystävyyteen sellainen, että kokeillaan uutta. Jos tulee mieleen lähteä kumiveneilemään Hangon rantaan, niin lähdetään.
Anri: Näin tapahtui viime kesänä. Sulla oli just loppunut yövuoro. Keskellä yötä, kahden–kolmen aikaan Minna laittoi viestiä. Jotenkin se päätyi siihen, että lähdettiin ajamaan ja ostettiin kumivene ja ilmapatja matkan varrella. Nukuttiin auton paksissa.
Minna: Nyt kun asutaan eri paikkakunnilla, jää jonkun verran ex tempore -jutut pois. Toisaalta silloin, kun on asuttu samalla paikkakunnalla, on voinut mennä monta viikkoa, kun työvuorot eivät vaan sovi yhteen.
Anri: Onneksi on Facetime.
Elämässä pitäisi sanoa enemmän kyllä kaikkeen.
Minna Haapanen
Vuonna 2022 hän ehdotti, että otetaan uusinta KYLLÄ-päivästä, eikä siihen ollut muutakaan vastausta kuin KYLLÄ. Päivän aikana käveltiin kaupungilla ja huomattiin tatuointistudiossa walk in -päivät. Hän kohdisti minuun katseen. Ja noh, voitte vaan arvata mikä oli seuraava kysymys.
Anri: Selattiin kuvakirjaa, mutta oikein mikään ei iskenyt. Sitten vikalla sivulla oli tämä tyhjä kehys. Samaan aikaan tatuoija käveli meidän luokse.
Sä katsoit mua ja sanoit: ”Me otetaan toi”. Tatuoija kysyi: ”Mitäs siihen tulee tekstiksi?”
Me vastattiin yhteen ääneen: ”Kyllä.”
Minna: Joskus joku kysyy, että onko sulla jossain tatuoituna ”ei”. No, ei ole. Elämässä pitäisi sanoa enemmän kyllä kaikkeen. Mennä rohkeasti eteenpäin.
Anri: Somessa tulee välillä vastaan, että mieti, miltä tatuoinnit näyttävät sitten, kun olet vanha. Entä sitten? Ne ovat elettyä elämää. Hoitotyössä tulee katsottua väistämättä, jos vanhemmilla ihmisillä on kuvia. Ja miettii, että mitähän hoitajat ajattelevat silloin, kun on itse vanha. Kai nekin sitten ihailevat mun kuvia.
Minna: Tatuoinnista tulee omanlainen elämänmyönteisyys. Se, että uskaltaa.
Anri: Ihanaa, että sulle on tullut tuollainen fiilis.
Pienessä tatuoinnissa tärkeintä on, että sen näkee itse
Muutama vuosi sitten menetin hyvin lyhyessä ajassa käytännössä koko entisen elämäni; puolison, perheenjäseniä, kotini, työni. Olin pitkään haaveillut matkasta Eläkeläiset -yhtyeen kiertueelle Saksaan. Haave oli kariutua eroon, mutta päätin, että hitto vie, teen sen reissun itse. – Sanni Lehtinen, vastaus Ylen kyselyyn
”Vaikka lusikalla sain, lapiolla otan”, Eläkeläiset laulavat.
Mulla ei ollut koskaan ollut ajokorttia.
Oli pelottanut ihan hirveästi ajatus, että pitäisi olla ohjaamassa ja vastuussa jumalattoman painoista metallilaatikkoa, joka voi tappaa jonkun sekunnin murto-osassa.
Mulla on säälikutosen enkku. En ollut ikinä matkustanut yksin.
Kun ei ole enää mitään turvallista, mistä pitää kiinni, tulee ajatus, että täytyy jotenkin saada haltuun tämä paketti.
Hankin siis ajokortin ja auton. Toissa keväänä ajoin Saksassa yksin koko Eläkeläisten kiertueen. 9 päivää, 9 keikkaa ja ajomatkaa kaikkiaan 3500 km.
Ensimmäisenä matkapäivänä ajoin seitsemän sataa kilometriä. Tuli kiire, en ehtinyt syömään.
Hotelli Frankfurtissa oli halvin mahdollinen. Ympäristössä kaikki kyltit olivat punaisia, ja niissä luki casino tai sex.
Yöllä meno lähikaduilla toi mieleen postapokalyptisen leffan. Nälkä kurni, mutta hiivin huoneeseen. Tuumin, että nyt on Sanni tainnut haukata isomman puoleisen palan.
Se ensimmäinen päivä oli rankin.
Kotiin tulostani seuraavana päivänä otin humppaporotatuoinnin. Sijainti ranteessa liittyy myös työhöni.
Olen ajatellut, että puhe voimauttavista kokemuksista on jotain, millä myydään naistenlehtiä. Kun olin ajanut muutamia julmetun pitkiä päiviä, tajusin, että naamallani oli koko ajan hammashymy korvasta korvaan.
En ole ikinä halunnut ikuistaa yksittäistä tapahtumaa nahkaani. Matkan aikana kasvoi ajatus, että haluan siitä itselleni konkreettisen muiston.
Ihan oikeasti pystyn vaikka mihin, kun uskallan.
Sanni Lehtinen
Elämässä monet asiat ovat peruuttamattomia. Voi kaduttaa myös tekemättä jättämiset.
Sellainen tumpula kuin minä on saanut hommattua kortin, on yksin vieraassa maassa ja ajaa monta sataa kilometriä päivässä. En olisi muutamaa vuotta aiemmin voinut kuvitellakaan, että tekisin mitään tällaista.
Viime kesänä palasin käsityöyrittäjäksi. Työ on raskasta ja sillä on vaikeaa elää nykypäivänä, mutta ammatti on valtava osa identiteettiäni.
Valtavien menetysteni jälkeen koen löytäneeni viimein onnen ja toivon. Rakastan pientä poroani koko sydämestäni.
Olen aina kokenut merkitykselliseksi John Donnen ajatuksen ”yksikään ihminen ei ole saari”.
On monta asiaa, joissa olen ylittänyt itseni. Se mihin pystyn, ei ole vain minusta itsestäni kiinni. Mulla on läheisiä ihmisiä, joilta saan tukea.
Teen töitä usein yhteen-kahteen asti aamuyöllä. Hihat on kääritty ylös, ja katson pientä poroani. Reissussa ollut tunne kannattelee minua.
Ihan oikeasti pystyn vaikka mihin, kun uskallan.