”He ovat taitavia, he taistelevat itselleen paikan yhteiskunnassa ja menestyvät”.
”Hän tuli pakolaisena 1991 ja nyt hänellä on oma yritys, katso kuinka taitava hän on”.
Kirjailija Quynh Tran kiteyttää vietnamilaisista julkisuudessa monesti kuullun kertomuksen. Suomessa vietnamilaisista on puhuttu usein jonkinlaisena mallivähemmistönä.
Mutta, Tran muistuttaa, kaikki eivät pärjää.
Eivätkä sankaritarinat kiinnosta häntä kirjailijana.
Quynh Tranin toinen romaani Kun toiset nauttivat (2025) on ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Palkinnon saaja julkistetaan 20. lokakuuta.
Romaani kertoo Ruotsissa asuvasta vietnamilaisnaisesta ja hänen tyttärestään.
Runeberg-palkittu esikoinen Varjo ja viileys (2021) kuvaa vietnamilaisen perheen asettumista 1990-luvun Pohjanmaalle lapsen silmin.
Tavallisia, epätavallisia ihmisiä
Romaanihenkilöiden vietnamilaisuus on ollut Tranille luonteva valinta, mutta hänestä taiteen tehtävä ei ole edustaa mitään ryhmää.
– Jos olet kiinnostunut Suomen vietnamilaisista, mene ja juttele heille. On olemassa tutkimusta ensimmäisestä pakolaisaallosta ja integroitumisesta, Tran sanoo.
Hänestä taide voi antaa toisenlaisen näkemyksen johonkin aiheeseen kuin tutkimus. Mutta jos kirjailija kokee, että häneltä velvoitetaan jotain, teoksesta ei tule hyvä.
– Olen ehkä halunnut nostaa esiin sen tosiasian, että myös vietnamilaiset ovat ihmisiä, Tran sanoo.
Tavallisia ihmisiä, jotka tekevät sekä hyviä että huonoja asioita.
Psykologin työssään hän on nähnyt, että ihmiset ovat kovin erilaisia.
– Normaaliuden rajojen sisään mahtuu paljon. Ihmiset tekevät outoja asioita. Tämän ymmärtäminen on vapauttavaa kirjailijalle. Ei tarvitse ajatella, että joku on liian outoa tai epärealistista.
Kun Tran kirjoittaa, hän ei voi ajatella lukijaa, kriitikoita tai kustantajia. Hänelle on tärkeää keskittyä, olla yksin tekstin äärellä.
– En mene erakoksi mihinkään luolaan, Tran naurahtaa.
Hänen on silti irrottauduttava toisten odotuksista, häiritsevästä hälystä.
Pakolaisleiriltä Pietarsaareen
Quynh Tran syntyi pakolaisleirillä Kuala Lumpurissa Malesiassa vuonna 1989. Samana vuonna perhe muutti Pietarsaareen.
He olivat seudun ensimmäiset vietnamilaiset.
Perhe olisi voinut saada toisenlaiset lähtökohdat. Sukulaisia asui Iso-Britanniassa, Australiassa ja Yhdysvalloissa, ja myös Tranit olisi voitu ohjata johonkin noista maista.
– Mutta me olimme pakolaisia ja meidät lähetettiin Suomeen. Olen aina ollut siitä iloinen.
Quynh Tranista tuli pietarsaarelainen ja hänen kielekseen suomenruotsi. Hän osaa suomea mutta epäröi sen puhumista. Hän kirjoittaa ruotsiksi ja asuu nykyään Malmössä.
Kieli on iso osa identiteettiä.
Tran on kasvanut suomenruotsalaisella Pohjanmaalla, joten se tuntuu hänestä eniten kodilta.
Suhde Vietnamiin on mutkikas.
– Minulla on sukulaisia siellä ja myös se on jollain oudolla tavalla kotini.
Tran sanoo, että kotimaastaan ympäri maailmaa hajaantuneina elävät ihmiset voivat kokea puutetta tai vajavaisuutta.
Hän ei itse ole koskaan viettänyt Vietnamissa pitkiä aikoja eikä osaa kieltä niin hyvin kuin haluaisi.
Monet vietnamilaiset kirjailijat ovat kirjoittaneet Vietnamin sodasta ja sen seurauksista. Tranin kirjoissa sotaa ei mainita.
Silti se on läsnä.
Tran uskoo, että lukija kantaa sotaa mukanaan lukiessaan: kun ajattelee vietnamilaisten diasporaa, on vaikea sulkea pois mielestään sen syytä.
Kun toiset nauttivat
Quynh Tranin romaanin Kun toiset nauttivat päähenkilöt ovat Maggie ja hänen teinityttärensä Lana.
Maggie syntyy Vietnamin maaseudulla. Hän haaveilee Euroopasta, ja löytää treffipalvelu VietnamCupidista Ruotsissa asuvan vietnamilaismiehen.
Kirjassa on kohtaus, jossa nuori Maggie tutkii tuntematonta tulevaisuutta katsomalla Aki Kaurismäen elokuvan Kauas pilvet karkaavat.
Hän ei tiennyt Ruotsista mitään, ja hän oli huomannut, että kaupungin isossa elokuvateatterissa oli pohjoismainen teemaviikko. Hän ehti ainoastaan siihen näytökseen, jossa esitettiin suomalainen elokuva. Suomi oli Ruotsin naapurimaa, hänelle selvisi, joten se sai kelvata.
Quynh Tran: Kun toiset nauttivat
Maggie oppii Kaurismäeltä, että kaukana pohjoisessa ei koskaan voi tietää, milloin kuuluu itkeä, milloin nauraa.
Quynh Tran arvostaa Aki Kaurismäen elokuvia, lakonista huumoria ja elokuvien hahmoja: tavallisia ihmisiä, jotka koettavat elää arvokasta elämää.
He yrittävät pukeutua hienosti, kun tilanne niin vaatii. Kattavat pöydän ateriaa varten, vaikka rahaa ei ole.
Rasismista, osoittelematta
Romaanin Maggie tekee Ruotsissa töitä ensin ravintolassa, sitten minkkitarhalla, jossa suurin osa työntekijöistä on vietnamilaisia.
Hän etenee kylpyläemännäksi japanilaiseen kylpylään. Asiakkaat luulevat hänen olevan japanilainen.
Sellainen on yleistä, sanoo Tran.
Kun Tran menee Ruotsissa tai Suomessa japanilaiseen ravintolaan, jossa tarjoillaan sushia tai ramenia, hän huomaa usein, että tarjoilijat ovat vietnamilaisia.
...he yrittävät puhua japania hänen kanssaan ja hän selittää osaavansa vain muutaman yksinkertaisen fraasin. Silloin he punastuvat ja pyytävät anteeksi.
Quynh Tran: Kun toiset nauttivat
– Uskon, että rasismi tulee esiin ilman osoittelemista. Esimerkiksi jos on vietnamilainen nainen ja kasvanut valkoisessa Suomessa, tulee seksualisoiduksi.
Tran ei kirjoita suoraan omista kokemuksistaan.
– Jos kirjoittaisin romaanin lapsuudestani, se käsittelisi varmasti suoremmin rasismia. Siihen aikaan Pietarsaaressa oli uusnatseja. Veljeni ja serkkuni olivat vähän vanhempia, ja se oli väkivaltaista aikaa. Olin huolissani veljistäni. Kaupungissa oli uhka, joka vaikutti minuun, paljon, mutta en ole kirjoittanut siitä. Siitä tulisi aivan toisenlainen kirja.
Tran sanoo olleensa nuorena toiveikas.
– Aiemmin rasismia yritettiin piilotella. Nyt voi sanoa mitä tahansa ilman häpeää. Rajat ovat siirtyneet tavalla, jonka en olisi uskonut olevan mahdollista. Rasismi voi hyvin.
Ei varaa kaipuuseen
Romaanin Maggien nimi ei ole Maggie, tyttö keksii nimen treffipalvelua varten.
Miksi lukija ei saa tietää hänen alkuperäistä, vietnamilaista nimeään?
Hetken pohdittuaan Quynh Tran toteaa, että Maggie keskittyy luomaan itsensä uudestaan.
Maggie syntyy köyhissä oloissa ja tekee ison luokkahypyn.
– Hän ei tahdo olla uhri, hän haluaa mennä eteenpäin, hän ei halua kaivata mitään, Tran sanoo.
Tran uskoo, että joskus ihmisen on pakko toimia niin.
Sillä niillä, jotka aloittavat uuden elämän uudessa maassa, ei ole varaa nostalgiaan.
Quynh Tranin haastattelut Kia Svaetichin ja Tuula Viitaniemi.