Onnittelut, jos olet onnistunut välttämään nimen Angine de Poitrine. Kyseessä lienee kevään puhutuin ja meemiytynein musiikki-ilmiö.
Kyseessä on kanadalainen duo, jonka musiikkia ja visuaalisuutta voisi kuvailla oudoksi: bändi soittaa epätyypillisissä tahtilaijeissa pukeutuneena avaruuspellejen näköisiksi.
Yhtye on ollut olemassa jo useamman vuoden, mutta suursuosion se on saavuttanut hämmästyttävän lyhyessä ajassa – lähtölaukauksen antoi konserttitaltiointi seattlelaisella KEXP-radiokanavalla. Bändin esitystä on katsottu YouTubessa tähän mennessä yli 10 miljoonaa kertaa.
Kun näin taltioinnin ensimmäisen kerran, yllätyin täydellisesti. Samaa ovat sanoneet monet muut katsojat.
Bändi tuo yllättävällä tavalla mieleen myös suomalaisen kulttibändin. Mistä Angine de Poitrinen suosiossa on kyse?
Kreisit nenät ja kasvottomuus vetoavat
En usko, että suosio olisi syntynyt ilman sitä mitä näemme. Ja toisaalta myös sitä, mitä emme näe: emme tiedä varmuudella soittajien henkilöllisyyksiä, koska he esiintyvät naamioituneina. Nimiksi on ilmoitettu Khn ja Klek. Konserteissa ja haastatteluissa he vain äännähtelevät ja örisevät yhtyeen nimeä ja mielikuvitussanoja.
Duon henkilöllisyys kiinnostaa faneja kovasti ja arvailu heidän taustoistaan käy kiivaana hieman kuin vaikkapa Banksyn tai Bucketheadin tapauksissa.
Veikkaan, että kiinnostus ei sammahtaisi, vaikka heidän henkilötietonsa selvitettäisiin perinpohjaisesti — faniryhmien perusteella ilmeisen moni ei edes halua tietää, keitä he ovat oikeassa elämässä.
Olen aistinut myös suojelunhalua. Angineen suhtaudutaan faniryhmissä vähän kuin viattomiin, kasparhausermaisen turmeltumattomiin satuolentoihin, joista täytyy pitää huolta.
Ja ne nenät! Kitaristin pitkä nenä törröttää upeassa erektiivisessä linjassa ja rumpalilla on puolestaan fantastisesti lerputtava fallos, joka heiluu puolelta toiselle menon yltyessä. Visuaalinen ilme palloineen ja kolmiomerkkeineen on kuin tehty meemeiksi ja muoti-ilmiöksi. Esoteerinen yleistunnelma, polka dot -kuosi ja viittaukset geometriaan kuvastavat osuvasti heidän musiikkiaan.
Kun soitin kitaristi Petri Kumelalle kysyäkseni analyysia duon musiikista, alkoikin hän hehkuttaa rumpalin nenää.
– Pelkästään rumpalin nenä riittäisi jo omaksi juttuaiheekseen, Kumela sanoi.
Tämä koomiseksi tarkoitettu heitto kuvastaa hyvin sitä, miten lukuisia näkökulmia Angine de Poitrine tarjoaa ja kuinka mahdotonta on selittää yhtyeen suosiota vain yhdellä tai kahdella syyllä.
Musiikki on vaikeaa ja silti tanssittavaa
Angine de Poitrinen musiikki rakentuu mikrotonaalisuudelle eli länsimaiseen korvaan epätyypilliselle viritysjärjestelmälle. Sävelet kuuluvat ikään kuin nuottien välistä.
En muista, että mikrotonaalisuus olisi ollut kovinkaan cool puheenaihe koskaan aiemmin. Ja sanottakoon jo, että ei tarvitse säikähtää, jos ei tunne tätä termiä — edes selityksen kuultuaan.
Mikrotonaalisuutta on saattanut kuulla tietämättään. Esimerkiksi Princen säveltämän ja Sinead O’Connorin esittämän Nothing Compares 2 U:n kertosäkeen laulumelodiassa on mikrotonaalisia kohtia. Jos musiikki kuulostaa oudohkolta ja vaikeasti hyräiltävältä, kyseessä saattaa olla mikrotonaalisuus.
Petri Kumela kertoo, että hänelle mikrotonaalisuus on sinihomejuuston kaltaista riippuvuutta aiheuttava harrastus — aiheeseen voi upota kuin kaninkoloon, jos musiikki ja matematiikka vähänkään kiinnostavat.
Angine de Poitrine tekee kiinnostavia poukkoiluja normaalin ja epänormaalin välillä: kappale saattaa kuulostaa hetken tavalliselta, mutta äkkiarvaamatta rytmi tai melodia muuttuu musiikiksi, jota voisi kuvailla Pelle Hermannin turkkilaisen, mielenterveydeltään syvästi järkkyneen serkun tekemäksi treeninauhaksi.
Kumela sanoo ihailevansa, miten Angine de Poitrinen kitaristi lähestyy mikrotonaalisuutta: luovasti ja mutkattomasti. Tämän mahdollistaa kitara, jota Kumela epäilee 24 EDO:ksi. Se tarkoittaa vähän samaa kuin pianon koskettimista jokainen olisi jaettu kahteen osaan eli käytössä on tuplasti enemmän nuotteja kuin normaalissa instrumentissa.
Vaikka duon kappaleet ovat monimutkaisia ja välillä puuduttaviakin, kiinnostavaa on, että bändin keikoilla yleisö ei vain seuraa, vaan tanssii. Klek ja Khn ovat onnistuneet tekemään vaikeasta musiikista helposti lähestyttävää ja luomaan tarttuvia melodioita mikrotonaalisuuden avulla.
Musiikki on myös hauskaa. Aivan kuin Angine de Poitrine olisi herättänyt keski-ikäisissä faneissaan kollektiivisen, pitkään uinumassa olleen sisäinen lapsen. Nyt tämä lapsi leikkii, laulaa vähän nuotin vierestä ja askartelee meemejä. Lastenmusiikkia aikuisille, voisi sanoa.
Osataan sitä Suomessakin
Oman havaintoni perusteella Angine de Poitrine on saanut ihmiset puhumaan oman musiikkinsa lisäksi ylipäänsä musiikista.
Tietokirjailija Kimmo Aroluoma kirjoitti pari viikkoa sitten hyvän katsauksen Angine de Poitrinen musiikkiin. Kirjoituksessaan hän pohtii yhtyeitä, jotka ovat tehneet jotain vastaavanlaista jo paljon aiemmin. Näiden joukossa hän nostaa esiin porilaisen Deep Turtlen. Olen tästä Aroluoman kanssa täysin samaa mieltä.
Vaikkei Deep Turtle perustunutkaan mikrotonaalisuudelle, sen eetoksessa ja aikaansa edellä olevassa tyylissä on jotain perin anginemaista. Vaikka yhtye on aikapäiviä sitten hajonnut, sen musiikkia voi kuunnella edelleen ja kuulemansa pohjalta vetää omat johtopäätöksensä.
On hämmentävää, kuinka tasokasta Angine de Poitrinen kaltaista musiikkia tehtiin Suomessa jo 1990-luvun alussa. Harmillista kyllä Deep Turtlen levyjä on melkein mahdotonta löytää enää. Rukoilen uusintapainoksia!
Deep Turtle on pienen piirin keskuudessa arvostettu, mutta toivoisin, että myös suuri yleisö innostuisi siitä Angine de Poitrinen lailla. Siinä missä kanadalaisbändiin liittyvä hypetys tulee väkisinkin jossain kohtaa laantumaan, mielenkiinto samankaltaiseen musiikkiin ja sen historiaan saattaa lisääntyä.
Olisi upeaa, jos vihdoinkin herättäisiin riemuitsemaan, miten hienoa musiikkia Deep Turtle aikoinaan teki — ilman naamioita ja mikrotonaalisia kitaroita. Ehkä seuraava ilmiö on Angine de Pori!