25-vuotias kielenopettaja Bohdan asuu sateenkaari-ihmisille suunnatussa turvatalossa.
Venäjän hyökkäys

Ukrainan sateenkaari­turvatalon salattu arki

Ukrainan sateenkaari­yhteisö elää usein pelossa ja piilossa, vaikka maa on virallisesti sitoutunut kitkemään vähemmistöjen syrjintää.

Ukrainassa Lvivissä sijaitsevan turvatalon verhot on vedetty tiukasti kiinni. Sateenkaarilippu ei saa näkyä kadulle, jotta ohikulkijat eivät provosoituisi.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille tarkoitetussa turvatalossa asuu 25-vuotias Bohdan. Bohdan esiintyy turvallisuussyistä pelkällä etunimellään. Hän opettaa lapsille englantia ja ranskaa.

En oikeastaan tiedä, miten olen edes elossa

Bohdan

Pimeys on konkreettista, mutta turvatalon asukkaille epävarmuus on tuttua myös yhteiskunnan tasolla.

EU-jäsenyyttä tavoittelevassa Ukrainassa seksuaalivähemmistöjen asema on kyllä kohentunut ja asenteet pehmentyneet, viime vuosina maassa on nähty jopa julkisia Pride-tapahtumia.

Muutos on silti vasta alussa: arjen syrjintä on yhä yleistä, eikä sitä kieltävää lakia ole saatu vahvistettua.

Nuori mies istuu kerrossängyn alapedillä, hänen kasvonsa ovat varjossa.
Bohdan jaetussa makuuhuoneessa. Vaikka arjessa ei ole juurikaan yksityisyyttä, asukkaiden kesken vallitsee kunnioitus. Kuva: Otto Helkama / Yle

Lvivin iltapäivässä sähköt katkeavat jälleen. Turvatalo pimenee, mutta Bohdan ei hätkähdä. Hän on tottunut epävarmuuteen.

– En oikeastaan tiedä, miten olen edes elossa, hän toteaa.

Vanhempien päihdeongelmat ja eron jälkeinen köyhyys johtivat fyysiseen ja henkiseen väkivaltaan. Äiti jäi yksin asuntolainan kanssa, ja stressi purkautui poikaan. Uusi isäpuoli toi turvan sijasta lisää pelkoa.

– Minua hakattiin, ja välillä olin päiviä syömättä. En tiedä, miten selvisin niistä vuosista ilman omia riippuvuuksia.

Meillä on oltava paksu nahka

Turvatalo on monelle elinehto. Lvivin vuokrat ovat räjähtäneet sodan myötä länsieurooppalaiselle tasolle, vaikka mediaanipalkka on vain noin 450 euroa.

Vaikka Bohdan ansaitsee opettajana keskimääräistä paremmin, oma asunto on saavuttamaton unelma.

Paikkaa luotsaavat Husja ja Oleksandr Symonenko tarjoavat suojan niin taloudelliselta ahdingolta kuin vihaltakin. Myös Husja esiintyy turvallisuussyistä pelkällä etunimellään.

Tyypillinen asukas on nuori, jonka perhe on hylännyt tai joka pakenee väkivaltaista suhdetta.

Kaksi ihmistä istuu sohvalla ja katsoo toisiaan. Heillä on mustat farkut ja beiget t-paidat.
Oleksandr Symonenko ja Husja ymmärtävät turvatalon asukkaiden ahdingon myös omien kokemustensa kautta. Kuva: Otto Helkama / Yle

– Meillä on oltava paksu nahka, Oleksandr Symonenko selittää. – On pystyttävä auttamaan hirvittäviä asioita kokeneita murenematta itse niiden alle.

Talossa vallitsee luja yhteishenki. Kaikki käyvät töissä, siivoavat jälkensä ja tukevat toisiaan.

Bohdan kuvailee kämppistään ja viereisen huoneen muunsukupuolista asukasta rennoiksi ja ahkeriksi.

Elämä piilossa

Bohdanin vanhemmat erosivat, kun hän oli neljävuotias. Selviytyäkseen hän rakensi ympärilleen muurit. Niistä tuli selviytymisstrategia, jonka uumeniin kätkeytyi myös totuus omasta identiteetistä.

Tuota salaisuutta hän kantoi mukanaan 13-vuotiaaksi asti, kunnes kaikki särkyi koulun käytävällä.

Nuori mies kuvattuna ikkunan heijastuman kautta.
Teini-iän trauma jätti jälkensä Bohdaniin. Luokkatoverin puhelimesta paljastama salaisuus aloitti piilottelun, joka jatkuu yhä. Kuva: Otto Helkama / Yle

Luokkatoveri vei Bohdanin puhelimen, ja hetkessä tarkoin varjeltu maailma paljastui koko luokalle. Kolmekymmentä silmäparia tuijotti saartamaansa teiniä. Puhelimen vienyt tyttö julisti kaikille, ettei Bohdan ollut oikea mies.

– Se oli pelottavaa, hän muistelee.

Oikeudeton sota

Vaikka Ukraina taistelee yhtenäisyyden puolesta, sateenkaariyhteisöön kohdistuva viha ei ole kadonnut.

Turvatalon työntekijät kuvaavat nykyhetkeä tilapäiseksi rauhaksi, koska monet aggressiivisimmista vastustajista ovat tällä hetkellä rintamalla.

– Pelkäämme, että kun sota loppuu, rintamalta palaavat veteraanit tuovat mukanaan hoitamattomia traumoja, jotka saattavat purkautua vähemmistöihin, Oleksandr Symonenko sanoo.

Hylly, jonka päällä on figuureita ja Pride-kampanja esite. Taustalla on tiiliseinä.
Ihminen avaa oven lukkoa hämärässä.
Paistinpannu, jonka vieressä on Pride-aiheinen patakinnas.
Vanha puinen ovi hämärässä.
Ihminen tietokoneella, taustalla näkyy Pride-lippu.

Uhka on konkreettinen: kadut ovat täynnä oikeistojärjestöjen tarroja, ja sateenkaariparit välttävät käsikkäin kävelyä. Toivoa tuo kuitenkin se, että myös sotilaiden joukossa on sateenkaariyhteisöön kuuluvia.

– He ovat sankareitamme. On vaikea vihata ihmistä, joka riskeeraa henkensä puolestasi, sanoo Husja.

Silti heidän suhteensa ovat valtion silmissä olemattomia. Jos seksuaalivähemmistöön kuuluva sotilas kuolee rintamalla, kumppani ei ole lain edessä kukaan. Hän ei saa tietoa sairaalasta, ei pääse hautajaisiin eikä ole oikeutettu arkkurahaksi kutsuttuihin sotilaskorvauksiin.

Yhä piilossa

Myös Bohdan joutuu yhä piilottamaan osan itseään. Työ on intohimo, mutta se vaatii jatkuvaa roolileikkiä. Työpaikalla kukaan ei tiedä, kenen kanssa hän jakaa elämänsä tai missä hän nukkuu yönsä.

Nuori mies istuu sammaloituneilla rappusilla ja katsoo taivaaseen.
Bohdan turvatalon pihalla Lvivissä. Kuva: Otto Helkama / Yle

Vaikka elämä on jaettua arkea suljettujen verhojen takana, Bohdan uskoo tulevaan. Sähköt palaavat turvataloon ja valot syttyvät. Bohdan hymyilee.

Hän on kotona ja turvassa, vaikka koti onkin vielä salaisuus.