Nyt kerrotaan tarinaa, jossa kulttuurisivistyneistö Helsingistä kulkee joukolla Lahteen katsomaan korkeatasoista teatteritaidetta, jota juntit lahtelaiset eivät itse halua nähdä (Helsingin Sanomat).
Tarinan mukaan lahtelaisille tarjoillaan korkealaatuista teatteritaidetta kalliilla hopealautasella, vaikka he haluaisivat vain halpoja sirkushuveja. Helmiä sioille.
On tehty päätelmä, että vaikeasta työttömyydestä kärsivä Lahti, jolla ei ole perinteistä omaa yliopistoa, on pikkukylämäinen junttila, joka närkästelee nyt uuden teatterinjohtajansa taiteellisia luomuksia.
Aivan kuin ei olisi ennen näillä kulmilla taiteeseen törmätty.
Jos Lahti olisi sellainen junttila kuin annetaan ymmärtää, sillä tuskin olisi valtavaa betonirakennusta, joka on pyhitetty vain teatterille.
Ei ole kyse siitä, että korkeatasoista taidetta ymmärrettäisiin vain pääkaupunkiseudulla. Teatteriesityksiä ei vain kannata myydä lahtelaisille veronmaksajille niin, että nyt on niin taiteellista, että sitä ei ymmärrä kuin helsinkiläinen kulttuurieliitti.
Olin aikeissa kertoa, millaisia teatterielämyksiä olen elämäni aikana Lahden kaupunginteatterissa kokenut. Listasta tuli niin pitkä, että tila loppui kesken, mutta tässä nyt muutama: Hevosen tarina, Don Quijote, Harold-herra ja pojat, Kevään herääminen, Villisorsa....
Aioin myös luetella, missä muualla lahtelaista teatteria tehdään kuin kaupunginteatterissa, mutta sekin lista venyisi tolkuttomasti. Tyydyn vain mainitsemaan Teatteri Vanhan Jukon, Kansanopiston teatterikoulutuksen, Teatterikoulu Timotein, Lauantainäyttämön ja Nuorisoteatterin.
Ja pitkän listan saisi teatterinjohtajistakin, jotka painivat talousvaikeuksien kanssa. Kerrottakoon nyt vain Maarit Pyökäristä, joka lähti Lahdesta Tampereelle ja antoi Lahdelle myrskyvaroituksen: Annetuilla varoilla ei pysty pyörittämään isoa teatteria.
Pyökärin kaudella (2007–2013) Lahdessa kävi vuosittain 80 000 katsojaa, joista puolet tuli Lahden ulkopuolelta. Helsinkiläisiä heistä oli 10 000.
Lahdessa tehtiin 2000-luvulla suurmusikaaleja, kun kaupungissa toimi ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinja, joka tuotti nuoria, lahjakkaita esiintyjiä näyttämölle. Sitten linja lakkautettiin.
Ilkka Laasosen pitkälle kaudelle (2013–2024) osui hittejä ja huteja, mutta koronapandemian jälkeen Lahden teatteri ei palannut jaloilleen.
Tähän saumaan teatterinjohtajaksi tuli Lauri Maijala, joka on saanut lahtelaiset tajuamaan, että teatteri kuuluu kaikille.
Taiteen ja talouden taistelua ei voi Maijalakaan välttää, sillä teatteritalon edessä on perusparannus, jonka jälkeen teatterin kustannukset ovat valtavat.
Että sitä tässä vain yritän sanoa, että lahtelainen yleisö on nähnyt lukemattomia teatteritaiteen helmiä vuosien varrella. On ollut spektaakkeleja, kotimaisia ja ulkomaisia puhenäytelmiä, jotka ovat itkettäneet ja naurattaneet.
Jo teatteritalo itsessään on nähtävyys. Sen betonisen ulkokuoren alla alkaa seikkailu, jonka ytimessä lahtelainen on saanut sivistyksensä, viihteensä ja ajattelemisen aiheensa. Siinä sivussa se on houkutellut muitakin matkalle kulttuurikaupunki Lahteen.
Sen verran myönnän, että onhan se tietenkin vähän pöljää ja jopa junttimaista, jos paikalliset päättäjät eivät ymmärrä, että juuri tästä kaupungin kannattaa maksaa. Tämä on sitä veto- ja pitovoimaa, taiteen taikapölyä, jota kaupungit nyt kilvan tavoittelevat.