Tuoreimman nuorisobarometrin mukaan suuri osa suomalaisista nuorista on huolissaan ilmastonmuutoksesta ja lajikadosta.
Kutsuimme kolme Helsingin yliopiston ympäristötieteiden opiskelijaa keskustelemaan siitä, mikä on helpottanut heidän ilmastohuoliaan.
Santeri Sammalkiven ilmastohuolet purkautuvat toimintaan
– Minun päällimmäisin tunne ympäristökriisistä ja luontokadosta on yllättäen toivo paremmasta ja usko muutokseen, kertoo Santeri Sammalkivi, 22.
Suruakin on. Esimerkiksi, kun kuulee koralliriuttojen tuhosta tai mökin lähimetsät katoavat, toteaa Sammalkivi.
Sammalkivellä on aina ollut ratkaisukeskeinen asenne. Hänellä huoli ilmastosta on purkautunut toimintaan läpi elämän.
– Lamaannuttava ahdistus ei ole ikinä päässyt itsellä liikkeelle, sillä olen aina pyrkinyt miettimään, mitä voin tehdä asialle.
Jo alakoulussa Itämeren tilasta huolestunut Sammalkivi järjesti jalkapalloturnauksen, jossa kerättiin rahaa meren suojeluun.
Tällä hetkellä hän tekee kansalaisaloitetta metsien tilasta.
– Aina kun on ollut joku asia, johon haluaa puuttua, olen pyrkinyt löytämään eri kanavia puuttua.
Katso, millaiset ajatukset antavat Sammalkivelle toivoa:
Tuleva työ opettajana luo toivoa Helka Walldénille
Helka Walldénin, 28, ilmastoahdistus alkoi lukiossa. Tuolloin koulun biologian kurssin lempinimikin oli ”Kaikki kuolee 1” ja hän tunsi, että kaikki oli jo menetetty.
Haluaisin ehkä joskus hankkia lapsia, jotka voisivat elää inhimillisissä oloissa.
Helka Walldén
Nykyisin hän kokee muun muassa vahvoja turhautumisen tunteita.
– Haluaisin ehkä joskus hankkia lapsia, jotka voisivat elää inhimillisissä oloissa.
Yliopisto-opinnoissa Walldén on kokenut löytäneensä yhteisön ja ymmärtäneensä paremmin keinoja, joilla voi auttaa ympäristöä.
Tulevaisuudessa Walldénista tulee biologian ja maantieteen opettaja. Hän on myös pitkäaikainen partiolainen.
Tuleva työ ja partioharrastus tuovat Walldénille toivoa, sillä hän voi opettaa lapsille ja nuorille keinoja suojella ympäristöä.
– Näen, miten he oppivat asioita luonnosta ja haluavat suojella sitä. Se, että he ovat innostuneita siitä, helpottaa myös omaa ilmastoahdistusta.
Katso, mitä Walldén ajattelee yhteisön ja puhumisen merkityksestä:
Frans Frangénille mielenosoitukset antavat voimaa
Frans Frangén, 20, kertoo, että lamauttava ilmastoahdistus alkoi hänellä jo noin 13-vuotiaana.
Nuorempana Frangén koki ettei hänellä ollut välineitä tai yhteisöä, joiden avulla negatiivisia ympäristötunteita olisi voinut käsitellä.
Frangén kuvailee käyneensä hyvin syvissä vesissä, ja hänellä oli myös ekofasistisia ajatuksia.
– Se on onneksi selätetty ja nyt näen paljon toivoa.
Vaikka edelleen ilmastotunteet aaltoilevat, Frangén kertoo päässeensä synkimmistä ajatuksistaan eroon toiminnan avulla. Hän muun muassa ryhtyi vegaaniksi.
Merkittävimpänä käänteenä Frangén kokee liittymisen ympäristöliike Elokapinaan.
Lisäksi hän kertoo olevansa mukana esimerkiksi poliittisissa työryhmissä ja järjestävänsä mielenosoituksia.
– Siitä se lähti, että pääsi tekemään ja purkamaan ahdistusta toimintaan ja siihen, että oikeasti pystyy vaikuttamaan asioihin.
Katso, mitä Frangén kertoo mielenosoituksiin osallistumisesta:
Tarvitseeko elää täydellisesti?
Nuorisobarometrin mukaan osa nuorista kokee myös syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteita siitä, minkä verran he tekevät ympäristön eteen. Barometrin mukaan vain harva toimii kuitenkaan ympäristön vuoksi omien voimavarojensa yli.
Walldén, Sammalkivi ja Frangén pohtivat, että syyllisyys voi johtaa pahimmillaan lamaantumiseen, mikä lisää pahaa oloa.
– Jos jää omien ilmastotekojen syyllisyyteen jumiin, ei pysty tekemään niitä oikeasti hyödyllisiä asioita, toteaa Sammalkivi.
Koko kolmikko kokee, että heillä on yksittäisinä ihmisinä mahdollisuus vaikuttaa ilmastokriisin torjuntaan ja pienetkin teot voivat olla merkityksellisiä.
Silti he näkevät, ettei kaikki voi olla yksilön vastuulla.
– Olen pyrkinyt rakentamaan oman arjen niin kestäväksi kuin mahdollista ruokavaliosta ja kulutustottumuksista lähtien. Mutta sen ei pidä olla silti yksilön vastuu, vaan se on yhteiskunnan vastuu, toteaa Frangén.
Walldén kokee välillä painetta esimerkin näyttämisestä. Hän kertoo pohtineensa, että jos hän ei tee oikeita valintoja, niin kuka sitten.
– Välillä pitää antaa itselle myös siimaa. Ei voi sellaisen painon alla koko ajan pieni ihminen elää, sanoo Walldén.
Sammalkivi toteaa, ettei kenenkään pitäisi ottaa liikaa paineita siitä, että eläisi täydellisen kestävästi. Omalla pienelläkin esimerkillä voi olla merkitystä lähipiirissä.
– Mielestäni ei tarvitse olla täydellinen näyttääkseen esimerkkiä. Ihmiset muistaa yksittäisiä hyviä tekoja tai valintoja, mitä sä teet, sanoo Sammalkivi.