Yhdeksänvuotias Ralph komentaa äidin toiseen huoneeseen. Hän kaivaa esiin kokkikirjan ja suputtaa isän kanssa keittiössä. Pitäisi valita, kumpia tehdään äitienpäivänä: paistettuja banaaneja vai kreikkalaisia munkkeja.
Yksi asia on varma. Juontaja ja mediapersoona Ellen Jokikunnas herää tänä aamuna leivonnaisten tuoksuun ja toiseen äitienpäiväänsä äitinä.
Tätä hän on odottanut 30 vuotta.
Viime toukokuussa oli kulunut puoli vuotta siitä, kun Ralph oli tullut kotiin Filippiineiltä. Oli Jokikunnaksen ensimmäinen äitienpäivä.
Hän sai valkovuokkoja, jotka Ralph oli kerännyt nurmijärveläisen kotitalon pihasta. Poika oli askarrellut äidille kortin ja naulannut puuhun ”sydänjutun”, jossa oli punaisia lankoja.
Se oli Jokikunnaksen mielestä maailman ihaninta. Samalla hän oivalsi, että myös Ralph vietti ensimmäistä äitienpäiväänsä.
– Minun lapsellani oli ensimmäistä kertaa äiti, jota hän sai juhlia, halailla ja juonia lahjoja. Sen tajuaminen oli pysäyttävää: miksi olen ajatellut tätä kaikkea vain itseni kautta.
Lapsettomuus teki äitienpäivästä surkean juhlan
Ellen Jokikunnas on halunnut äidiksi parikymppisestä asti. Kun lasta ei kuulunut, juhlapyhät muistuttivat siitä, mitä puuttui.
Äitienpäivinä lapsettomuuden kipu korostui entisestään.
– Sitä toivoi ja haaveili. Ajatteli, että jospa ensi vuonna asiat ovat toisella tavalla: saan iloita ja riemuita ja olla äiti, Jokikunnas sanoo.
Jokikunnas kävi miehensä Jari Raskin kanssa läpi seitsemän vuotta lapsettomuushoitoja. Kun ne eivät tuottaneet tulosta, pariskunta päätti aloittaa adoptioprosessin vuonna 2017. Kohdemaaksi he valitsivat Filippiinit, koska he uskoivat, että siellä lapsilla on keskimääräistä paremmat oltavat.
– Haaveilimme, että meidänkin lastamme on joku hoivannut hellästi ennen kuin hän pääsee kotiin, Jokikunnas sanoo.
Adoptioprosessi kesti lopulta vuosia. Kun se alkoi, Jokikunnas oli 40-vuotias. Kun pariskunta sai pojan kotiin, Jokikunnas oli pian täyttämässä 48 vuotta.
Sata ihmistä vaikutti elämän tärkeimpään päätökseen
Adoptio alkoi vuoden kestävällä adoptioneuvonnalla, jossa yhdessä sosiaalityöntekijän kanssa käytiin läpi tulevien vanhempien elämää, parisuhdetta ja lapsuutta.
Sen jälkeen valittiin kohdemaa. Filippiinit edellytti Jokikunnaksen mukaan lukuisia psykologisia testejä, vakaata taloutta, lääkärintodistuksia, suosituskirjeitä työnantajilta ja ystäviltä.
Katolisena maana Filippiinit vaati lisäksi, että adoptiovanhemmat kuuluvat kirkkoon ja ovat olleet seurakunnassa kirjoilla viisi vuotta.
– Oli hassua soittaa oman seurakunnan papille, että tule kylään. Me tarvitsemme sinulta suosituskirjeen, että olemme hyviä kristittyjä, Jokikunnas muistelee.
Jokikunnas pitää vaatimusten määrää häkellyttävänä. Hän laskee, että lopulta lähes sata ihmistä vaikutti heidän elämänsä tärkeimpään asiaan – siihen, saavatko he tulla vanhemmiksi.
Oman elämän tonkiminen kuormitti
Oman elämän ”tonkiminen” tuntui ajoittain kuormittavalta ja tungettelevalta, loukkaavaltakin.
Samaan aikaan piti pelätä, että elämässä tapahtuu jotain, joka pudottaa jonosta pois: Entä jos jompikumpi sairastuu? Entä jos tulot putoavat?
Adoptioprosessi laittoi elämän pauselle.
Kesti lopulta seitsemän vuotta ennen kuin Ralph pääsi kotiin Nurmijärvelle. Väliin tuli korona, joka keskeytti adoption lähes kahdeksi vuodeksi.
Filippiinit myös muutti politiikkaansa niin, että kaikki alle kuusivuotiaat päätettiin sijoittaa ensisijaisesti kotimaahan. Se tarkoitti, että kansainväliseen adoptioon annettiin aiempaa vähemmän lapsia.
Lopulta helmikuussa 2024 Jokikunnas ja Rask saivat lapsiesityksen. Siitä vierähtii vielä yhdeksän kuukautta – ”adoptioraskauden” ajan – ennen kuin he saivat hakea Ralphin kotiin.
Tulevat vanhemmat näkivät lapsensa ensimmäisen kerran videopuhelussa sinä päivänä, jolloin tämä täytti kahdeksan.
Joko te vihdoin haette minut?
Jokikunnaksesta tuntui julmalta, että Ralph joutui odottamaan niin kauan kotiin pääsyä.
– Ralph kysyi jokaisessa videopuhelussa, oletteko Manilassa, tuletteko hakemaan minut. Sanoin saman asian viikosta toiseen: ”Rakas, otamme ensimmäisen lennon sinne heti, kun sinun paperisi ovat valmiit.”
Lopulta koitti se päivä. Pariskunta oli etukäteen varoittanut Ralphia, että äiti ja isä saattavat itkeä vuolaasti, kun ensimmäisen kerran kohdataan, mutta se johtuu vain onnesta.
Matka lastenkotiin meni Jokikunnaksella ”totaalisessa shokki-kaaostilassa”.
– Olin koko ajan purskahtamassa itkuun. Kun kohtasimme sen pienen pelokkaan lapsen, olimme kuitenkin rauhallisia ja hymyileviä. Piti antaa lapselle turvaa. Se on ainoa kerta elämässäni, kun olen pystynyt kääntämään itkuni pois.
”En muuttaisi enää mitään”
Adoptoitavan lapsen ja äidin ikäero saa olla Suomessa korkeintaan 45 vuotta. Kun Jokikunnas aloitti adoption, hän olisi saanut vauvan, mutta kun prosessi kesti, myös lapsella piti olla enemmän ikää.
Jokikunnas kertoo murehtineensa ennakkoon, mikä kaikki häneltä jää kokematta vauva-ajan mukana: ensimmäiset askeleet, ensimmäiset sanat.
– Kaikki ne ensimmäiset kerrat. Miten julmaa, etten saa niitä kokea, hän ajatteli.
Nyt aiempi huoli tuntuu lähinnä huvittavalta.
– Meillähän on koko ajan ensimmäisiä kertoja meidän lapsemme kanssa! Siitä hetkestä lähtien, kun aloitimme yhteisen elämämme, olemme ihmetelleet ja ihastelleet asioita ensimmäistä kertaa yhtenä perheenä.
Totta kai Jokikunnas olisi halunnut hoivata poikaansa vauvasta lähtien.
– Se on herättänyt epäreiluuden tunteita, mutta en muuttaisi enää mitään. Se että saimme lapsen, vaati kaikki nämä vuodet.
Unelmia Italiassa -sarja toimii vertaistukena
Suomessa on noin 300 000 ihmistä, jotka ovat tahattomasti lapsettomia. Se tarkoittaa joka viidettä hedelmällisessä iässä olevaa.
Kansainväliseen adoptioon annettavien lasten määrä on vähentynyt. Vielä 2000-luvun alussa maailmalta Suomeen tuli 200–300 lasta vuodessa. Vuonna 2024 Interpedian ja Pelastakaa Lapset ry:n kautta Suomeen adoptoitiin maailmalta vain 51 lasta.
Jokikunnas olisi kaivannut lapsettomuusaikanaan vertaistukea. Niinpä hän päätti puolisonsa kanssa kertoa kokemuksistaan julkisesti.
Pariskunta on dokumentoinut adoptioprosessin eri vaiheita kahdesti Venla-palkinnolla noteeratulla Unelmia Italiassa -tv-sarjassaan.
Tämän kevään jaksoissa näkyy myös Ralphin ensimmäinen matka tuoreen perheen Italian kotiin.
Palaute on Jokikunnaksen mukaan ollut positiivista. Erityisesti aikuistuneet adoptiolapset ovat kertoneet, että ohjelma on muuttanut heidän suhtautumistaan omiin adoptiovanhempiinsa.
He ovat nähneet, millainen adoptioprosessi on vanhempien näkökulmasta.
Myös Ralph tykkää ohjelmasta ja katsoo uudestaan ja uudestaan jaksoa, jossa hänet haetaan Filippiineiltä kotiin.
Mopokuume vai mopohiki?
Jokikunnas kuvailee perheensä syntymistä ”rakkausräjähdykseksi”.
– Ensimmäisen Ralphin valokuvan näkemisestä on ollut sellainen tunne, että olen rakastanut sitä pientä ihmistä, jota olen kaivannut kaikki nämä vuodet.
Jokikunnaksen mukaan Ralph on sopeutunut hyvin. Hän rakastaa lunta ja suomalaista ruokaa.
– Hän on enemmän suomalainen pikkupoika kuin minä olen ollut koskaan pikkutyttö, Jokikunnas nauraa.
Ralph osasi kotiin tullessaan tagalogin lisäksi englantia. Yhteinen kieli auttoi: ilot ja surut pystyi jakamaan ja opettelemaan samalla suomen kieltä.
Nyt poika puhuu jo hämmästyttävän sujuvaa – ja luovaa – suomea: mopokuume voi Ralphilla taipua muotoon mopohiki.
Jokikunnaksella sen sijaan kesti aikansa tunnistaa, että äiti-sana liittyy häneen.
Katso videolta, miten hän havahtui sanan merkitykseen.
Lapsi kasvattaa vanhempiaan
Lapsesta haaveillessaan Jokikunnas odotti elämään vipinää, säpinää, naurua ja riemua. Sitä hän myös sai.
– Olen saanut todella valmiin paketin, älyttömän taitavan, sydämellisen, empaattisen superhauskan tyypin elämääni. Tuntuu, että me emme ole kasvattamassa lasta, vaan hän kasvattaa meitä.
Jokikunnas tietää, että kaikki äidit sanovat, että heidän lapsensa on maailman ihanin, mutta hänen lapsensa on sitä oikeasti.
– On niin outoa, että toiselta puolelta maapalloa tulee meidän ihka oma poikamme, joka on ihan niin kuin me. Ihan kuin hän olisi ollut aina meidän lapsemme.
Lue edellinen Kulttuurivieras: