– EU:ssa olisi voitu päättää myös toisin, sanoi Tilastokeskuksen pääjohtaja Markus Sovala, kun kysyin häneltä julkista velkaa paisuttaneesta tilastopäätöksestä.
Tilastokeskuksen päätös nosti Suomen julkista velkaa kertaheitolla 15 miljardia euroa neljä vuotta sitten. Tätä nykyä ARA-korkotukilainojen vaikutus valtionvelkaan on jo noin 20 miljardia euroa.
Se ei ole Suomen velkaantumisen suurin syy, eikä Tilastokeskuksen päätöksen peruminen ratkaisisi maamme talousongelmia. Päätös on kuitenkin tärkeä, kun mietitään miten asuntopolitiikkaa voidaan Suomessa jatkossa tehdä.
Tilastoilla on paljon valtaa.
Lue alta aiempi artikkeli aiheesta.
Valtion tukemat korkotukilainat jakavat mielipiteitä. Kokoomusministeri Sari Multala näkee niillä arvoa ennen kaikkea erityisryhmien asuntotuotannossa ja joissain tilanteissa suhdanteiden tasaajana. Vihreiden euroedustaja Maria Ohisalo taas pitää niitä toimivana tapana tukea kohtuuhintaista asumista laajemminkin.
Ilmeisesti kaikissa puolueissa olisi kuitenkin halua säilyttää mahdollisuus käyttää tätä työkalua.
Mutta kun Tilastokeskus on määritellyt, että säätiöiden, kuntien yhtiöiden ja yleishyödyllisten rakennuttajien ottamat korkotukilainat ovat julkista velkaa, ne näyttävät liian pahalta EU:n tilastoissa. Velkaantuva Suomi ei voi käyttää tuota vanhaa työkalua.
Kuten alle oleva kuva kertoo, ensi vuodelle korkotukivaltuuksia on tarjolla alle neljäsosa parin vuoden takaisesta.
Todettakoon, että vuotuisessa alijäämässä uudet korkotukilainavaltuudet eivät näy, mutta velkaluvun kasvu riittää sitomaan poliitikkojen kädet.
Veteen piirretty viiva
Onko asuinrakentamisen julkinen takaus suuri riski veronmaksajille? Ilmeisesti ei, mutta se ei kuitenkaan ole asian ydin. Kuten pääjohtaja Sovala toteaa tämän jutun lopussa olevalla videolla, luokittelupäätöksen syy on julkinen kontrolli.
Sovalan mukaan valtio kontrolloi ARA-järjestelmää niin tiukasti esimerkiksi vuokralaisten valinnan ja omakustannusvuokrien kautta, että koko järjestelmä voisi olla osa jotain valtion virastoa.
Keskeinen kysymys onkin se, millainen kontrolli ylittää tämän rajan – kuinka paljon on liikaa? Miksi tuo raja ylittyi Suomessa, mutta ei ainakaan toistaiseksi Hollannissa, jossa on pitkälti samankaltainen sosiaalisen asuntotuotannon malli?
Suomelle tämä on 20 miljardin euron ja Hollannille 100 miljardin euron kysymys. Ja siihen vastauksen antaa tilastontekijä – ei poliittinen päättäjä.
EU on sellainen demokratia, jossa tilastontekijän luokittelu sitoo joskus päättäjien kädet
Valta siirtyi tilastotieteilijöille
EU:ssa oltaisiin voitu päättää myös toisin, sanoi Sovala. Tällä hän viittaa vuoden 1992 allekirjoitettuun Maastrichtin sopimukseen. Siihen kirjattiin kuuluisat velka- ja alijäämäkriteerit, jotka ovat tänään osa EU:n syvintä talousliturgiaa.
Velkaa saa olla korkeintaan 60 prosenttia bruttokansantuotteesta – ja vuotuinen budjettialijäämää saa olla korkeintaan kolme prosenttia bkt:sta.
Samalla vastuu valvonnasta annettiin tilastotieteilijöille. Velkarajojen valvonnassa ei haluttu antaa harkintavaltaa eurooppalaisille poliitikoille – toisin kuin esimerkiksi EU:n kilpailuoikeuden piirissä.
– Perusongelma on, että ei ole luotettu komissioon, vaan on haluttu tehdä tällaiset pykälät. Silloin se epäluottamus siirtyy väännöksi siitä, miten numeroita lasketaan ja tulkitaan, Sovala totesi.
Juuri siinä väännössä olemme nyt.
Järjestelmä ei tunne sosiaalisia yrityksiä
Irlantilaisen University College Dublinin professori Michelle Norris on tutkinut Euroopan sosiaalisen asuntorakentamisen järjestelmiä. Tuoreessa raportissaan hän vertaa Suomen, Hollannin ja Irlannin sosiaalisen asuntorakentamisen tukia – ja miten ne vaikuttavat velkalaskentaan.
Irlannissa ja Suomessa järjestelmiä on siirretty julkisen velan piiriin, Hollannissa ei.
Norrisin mukaan Eurostatin käyttämät tilastosäännöt ovat kapeita eivätkä ota huomioon asioita, joita ”kuka tahansa järkevä ihminen pohtisi”.
– Kriteerit joita he käyttävät, ovat melko kapeita ja niillä ei ole mitään tekemistä esimerkiksi riskin kanssa, hän sanoo.
Tilastoluokittelut perustuvat Norrisin mukaan yhdysvaltalaisten akateemikoiden toisen maailmansodan jälkeen luomiin malleihin. Niissä koko talous jaettiin viiteen kategoriaan: kotitalouksiin, valtionhallintoon, voittoa tavoittelemattomiin organisaatioihin, rahoituslaitoksiin sekä muihin yrityksiin.
Eurooppalainen hyvinvointivaltio – ja erityisesti sen sosiaalinen asuntotuotanto – ei sovi näihin amerikkalaisiin laatikoihin.
Sosiaalisen asumisen tuottajat eivät ole yrityksiä, koska ne ovat vahvassa valtion kontrollissa. Toisaalta ne eivät luokittelussa ole voittoa tavoittelemattomia organisaatioitakaan, koska ne harjoittavat liiketoimintaa ja kattavat kulunsa vuokrilla.
Traaginen tilanne
EU on nimittänyt ensimmäisen asuntokomissaarinsa, ja kehittää Affordable Housing Plan -suunnitelmaa eurooppalaisen asuntokriisin ratkaisemiseksi. Siihen liittyen joukko suomalaisia euroedustajia esitti huhtikuussa kirjallisen kysymyksen, miten sosiaalista asumista voidaan tukea jäsenvaltioiden velkasuhde huomioiden.
Tällä hetkellä EU:n yksi käsi hapuilee ratkaisuja asuntokriisiin ratkaisemiseksi – samalla kun toinen käsi romuttaa sitä osaa, joka ei ollut kriisissä.
Mikä olisi ratkaisu?
Vihreiden euroryhmällä olisi halua rajata sosiaalinen asuminen EU:n velkalaskennan ulkopuolelle – vähän kuten puolustusmenoissa tehdään. Siitä syntyisi varmasti poliittista erimielisyyttä siitä, mitä kaikkea tuo muutos pitäisi sisällään.
Professori Michelle Norrisin ehdotus on, että kansantalouden tilinpidon sääntöjä muokattaisiin niin, että eurooppalaisille ”sosiaalisille yrityksille” löytyisi oma luonteva lokeronsa. Tämä saattaisi olla vielä isompi remontti kansantalouksien tilastointiin.
Suomen tilanne näyttäytyy Norrisin mukaan traagisena.
– Ette varmaan ymmärräkään, miten paljon Suomea ihaillaan ympäri maailmaa asunnottomuuden vähentämisestä ja sosiaalisen asumisen järjestelmästä. Suomi on todella kuuluisa, Norris ylisti, kun keskustelimme puhelimitse.
– Olisi todella surullista, jos se loppuisi.