LAS VEGAS.
Suomalaisella jääkiekolla on joskus mennyt huonomminkin. Mantan patsaan edustaa on tuskin ehditty siistiä MM-juhlien jäljiltä, kun Oulun Rotuaarille aletaan rakentaa seuraavia juhlia. Sebastian Ahosta nimittäin leivottiin aikaisin maanantaiaamuna 19. Stanley Cupin voittanut suomalaispelaaja.
Eikä unohtaa pidä sitä kahdettakymmenettäkään. Myös Jesperi Kotkaniemi saa nimensä pokaaliin, vaikka ei pelannut pudotuspeleissä otteluakaan. Runkosarjapeleistä puolet tuli pelatuksi ja se riittää. Pokaali nähdään myös Porissa.
Kultaisen sukupolven menoa NHL:ssä on huimaa seurata. Älkää ottako tätä itsestään selvyytenä tai asiana, jonka tila tulee aina olemaan näin. Ei tule.
On hurjaa ajatella, että viidessä edellisessä NHL-mestaruudessa neljässä on operoinut merkittävä johtava suomalaispelaaja, tai useita sellaisia. Mikko Rantanen ja Artturi Lehkonen olivat kirjaimellisesti ratkomassa Coloradolle mestaruutta 2022. Tämän jälkeen alkoi Floridan ja Aleksander Barkovin aikakausi.
Florida kävi opettelemassa finaalipelaamista 2023 Vegasia vastaan ja hävisi, mutta kuittasi vahingon kahtena seuraava kesänä. Barkov, Anton Lundell, Eetu Luostarinen ja Niko Mikkola ovat nyt kaikki kaksinkertaisia Cup-voittajia. Nyt oli Ahon (ja Kotkaniemen) vuoro.
Jos niin sanotun kultaisen sukupolven katsotaan alkavan 90-luvun puolivälistä, meno on ollut NHL-tasolla kovaa. Aiemmin mainittujen pelaajien lisäksi 1994 syntyneistä Olli Määttä voitti kannun Pittsburghissa kaksi kertaa, Teuvo Teräväinen Chicagossa kertaalleen.
Kahdentoista edellisvuoden aikana Suomeen on kärrätty 16 Stanley Cupin sormusta.
Eivätkä voittajat ole olleet vain osallistumassa.
Teräväinen oli 2015 finaalien paras pistemies, kuten oli seitsemän vuotta myöhemmin Mikko Rantanen Coloradossa. Artturi Lehkonen iski Coloradon Stanley Cupin ratkaisseen voittomaalin kuudennessa finaalissa. Lehkonen ratkaisi jatkoaikamaalillaan myös Coloradon finaalipaikan. Lehkonen on muuten eniten (4) ottelusarjoja katkaisseita maaleja tehnyt aktiivipelaaja NHL:ssä.
Barkov on tietenkin Barkov, mutta vuosi takaperin myös Anton Lundell ja Eetu Luostarinen vetivät finaalit piste per peli -tahdilla. Unohtaa ei sovi myöskään Määtän tai Mikkolan jämäkän puolustuspelin merkitystä.
Aho ei särkenyt kevään mittaan tehoillaan säästöpossua, mutta oli yhtä kaikki johtamassa edestä, kuten lähes poikkeuksetta kaikki edellä mainitut suomalaiset. Ahon NHL-perintö sinetöityi maanantaina.
Seuraavaksi katseet kääntyvät Dallasiin, joka kävi kastamassa varpaansa finaaleissa vuosikymmenen alussa. Miro Heiskanen pelasi tuolloin huimat pudotuspelit olleen pudotuspelisyksyn tehokkain puolustaja, mutta sikarit jäivät pakettiin. Jos Dallas onnistuu lähivuosina, kotimaisen huippujääkiekon kerman voi todeta lopullisesti pelanneen NHL:n läpi.
Ansaittu palkinto
Joukkueena Carolinan mestaruus oli pitkäjänteisen – todella pitkäjänteisen – työn tulos. On uskomatonta ajatella, että päävalmentaja Rod Brind'Amour on työskennellyt Carolinassa yhtäjaksoisesti 26 vuoden ajan. Ensin tämä toimi pelaajana, sitten pelaajakehityspuolella ja lopulta valmennuksessa aloittaen päävalmentajana kaudella 2018–2019.
Valmentajan kädenjälki näkyy joka puolella, ennen muuta armottomassa seurakulttuurissa. Työ ensin, sitten huvit. Jos ei maistu, maisema vaihtuu.
Brind'Amour ehti pelaajana viedä joukkueen kahdesti finaaleihin ja voittaa kertaalleen (2006). Nyt tuli palkinto myös valmentajana. Luotsi on vasta neljäs henkilö NHL:n historiassa, joka on voittanut kannun samassa seurassa sekä kapteenina että päävalmentajana. Edellisen kerran temppuun on kyetty 1960-luvulla.
Brind'Amourin kädenjälki ja vaikutus Carolinan nuoreen jääkiekkokulttuuriin tekevät kanadalaisen urasta kokonaisuutena kunniagalleriakutsun arvoisen Builder-kategoriassa.
Usko kuolee viimeisenä
Helpolla Carolina ei päätepysäkille päässyt. Joukkue on kuulunut perussarjan eliittiporukoihin kaikki Brind'Amourin vuodet, mutta keväällä veto ei ole riittänyt.
Välierävaiheessa (2019–2025) joukkue kävi kolme kertaa ja voitti kolmestatoista ottelusta yhden. Pelaajistoa on ravisteltu ja valmennusta sekä seurajohtoa kritisoitu koko rahalla.
Kun ovi aukesi, Carolina teki erinomaista työtä. On selvää, että päättynyt kausi oli eräänlainen välikausi etenkin idässä. Kaikki kunnia Montrealille, Buffalolle, Ottawalle, mutta eihän idässä ollut Tampan lisäksi alun alkaenkaan pudotuspeleissä yhtään Carolinan tasoista joukkuetta. Carolinalle tie finaaliin oli puistokävely – eikä se vähennä suorituksen arvoa.
Vaikka kritiikkiä on ropissut oikealta ja vasemmalta, Carolinan valmennustiimi ei tehnyt muutoksia. Joukkueelle on vuosien saatossa luotu poikkeuksellisen voimakas identiteetti selkäydintasolle ja nyt usko siihen maksoi itsensä takaisin.
Vaikka Carolina oli häviöllä finaalisarjassa, sen voittoon oli helppo uskoa, koska se pelasi parempaa jääkiekkoa kuin Vegas ja nimenomaan selkäydintasolta.
En pidä Carolinaa seurajohtotyön mestariteoksena, vaikka kunnia sinnekin kuuluu. En näe tällä pelaaja-aineksella suuremman dynastian elkeitä, mutta valmennuksellisesti se oli mestariteos.
Kulttuuri on kova ja pitkään hinkattua pelitapaa pelaajat osaisivat pelata vaikka unissaan. Mitä kovempi paikka, sen voimakkaammin joukkue kykeni luotuihin rakenteisiin luottamaan ja nojaamaan.
Kun sekopäinen hulluttelu ja käsittämättömät käänteet kaukalossa ensimmäisten otteluiden jälkeen loppuivat, Carolinan voittomahdollisuudet kasvoivat valtavasti, koska sen pelissä rakennetta ja jatkumoita oli selkeästi enemmän.
Usko kaikista aiempien vuosien pettymyksistä huolimatta kuoli viimeisenä ja siksi Carolina sai vihdoin pitkään janoamansa palkinnon – ja täysin ansaitusti.
